Moro, mä oon brynolf
Porilaine valokuvaaja, upseeri, moottoripyöräilijä ja mun koiran paras kaveri. Kamera kulkee mukan melkei joka paikkaa, koska mä nään jatkuvasti hetkii, jotka ansaitsee tulla ikuistetuks.
Valokuvaus ei alkanu yhtenä päivänä tai yhtenä suurena oivalluksen. Se kasvo pikkuhiljaa kiinnostuksest semmoseks jutuks, ettei siitä enää päässy irti. Jossain vaihees tajusin, et kameran kautta mä pystyn näyttämää muille, miltä maailma näyttää mun silmin. Eikä vaa sitä, miltä se näyttää – vaa miltä se tuntuu.
Siks mä käytän mielelläni aikaa siihen, et tutustun niihin ihmisiin, joita kuvaan. Ku sun on hyvä olla mun seurassa, se näkyy jokases kuvas. Mun homma ei oo vaa painaa laukasinta. Mun homma on luoda semmone fiilis, et sä voit olla oma ittes.
Parhaat kuvat syntyy sillo, ku kemiat kohtaa. Ku kuvaustilanne tuntuu enemmä rennolt yhdessäololt ku kuvaukselt. Ku nauru tulee oikeesti, katse ei oo väkisin tehty ja kameranki ehtii unohtaa. Sillo kuvat ei vaa näytä hyvilt – ne tuntuu omilt.
Moni miettii, mikä tekee hyväst kuvast oikeesti hyvän. Mun mielest vastaus ei löydy kamerast, objektiivist eikä täydellisest valost. Se löytyy ihmisist.
Päivätyökseni mä toimin upseerina. Se on opettanu mulle suunnitelmallisuut, paineensietokyvyn ja sen, et sovituist asioist pidetää kii. Samat jutut kulkee mukan jokases kuvaukses. Ku kuvauspäivä koittaa, sun ei tartte stressata aikatauluist tai siitä, onks kaikki hallinnas. Siit pidän huolen mä, et sä saat keskittyy tärkeimpään.
Hääpäivis mut saa innostumaa ihmiset. Se ilo, mikä näkyy kasvoilt jo ennen vihkimist. Helpotus vihkivalojen jälkee. Vanhempie ylpeys. Kavereitten nauru. Ja ne aidot tunteet, joita ei voi näytellä eikä käskee. Ne on just niitä hetkii, joita mä rakastan tallentaa. Ku niihin kuviin palataa vuosien päästä, ne tunteet on edelleen olemas.
Ku en oo kuvaamas, mut löytää useimmiten moottoripyörän seläst. Siin on jotai, mitä on vaikee selittää. Ku kypärä menee päähän ja tie avautuu eteen, arki jää taakse. Ajatukset hiljenee, kiire katoo ja jäljel on vaa se vapauden tunne. Se on mulle tapa hengähtää.
Ehkä just siks mä haluun, et myös kuvaukset tuntuu samanlaisilt. Ei kiirettä, ei suorittamist, eikä turhaa jännittämist. Vaa hetki, jossa saa olla oma ittensä.
Yhest asiast mä en kuitenkaan tingi. Vaikka sä olisit jo tyytyväine kuviis, mä saatan vielä viilata niit vähä lisää. En siks, et tavoittelisin täydellisyyttä, vaa siks, et uskon jokasen kuvan ansaitsevan sen viimisenki silauksen.
Jos etit kuvaajaa, joka tulee paikalle, nappaa muutaman kuvan ja lähtee samantien pois, mä en välttämät oo oikee tyyppi.
Mut jos arvostat rentoo meininkii, huolellist työnjälkee ja kuvia, jotka näyttää ennen kaikkee silt miltä ne tuntu, ni uskon et tullaa hyvin juttuu.
